Stiff-person oireyhtymä

• ICD-10: G25.8, ORPHA: 3198 Stiff person syndrome and related disorders, ORPHA: 443192 Classic stiff person syndrome, OMIM: 184850
• Muut sairaudesta käytetyt nimet:
  • Jäykkyysoireyhtymä
  • Stiff-Person syndrooma, SPS
  • Stiff-man syndrooma
  • Moersch-Woltmanin syndrooma
  • Stiff person spectrum disorders, SPSD

Stiff-person oireyhtymä luetaan autoimmuunivälitteisiin neurologisiin sairauksiin. Se kuuluu myös osaksi liikehäiriösairauksien kirjoa.

Klassinen taudinkuva ja oireiden eteneminen

Klassinen SPS on tyypillisesti oireiden alkuvaiheessa etenevä sairaus, johon liittyy tahdonalaisten liikkeiden hitaus, sekä asteeltaan vaihteleva lihasjäykkyys ja lihasten spasmioireet. Taudinkuva tavanomaisesti tasoittuu ensimmäisten kuukausien jälkeen, ja tämän jälkeen oireistossa tapahtuu asteittaista etenemistä, pahenemisvaiheita saattaa esiintyä sairauden myöhemmässä vaiheessa.

Ensimmäiset muutokset havaitaan tavallisesti vartalon alueen lihaksissa, joista oireet etenevät raajojen tyvialueen lihaksista kohti niiden kärkiosia. Lihasspasmit syntyvät yleensä ulkoisten ärsykkeiden laukaisemina, tyypillisesti kosketus- tai kuuloaistimuksiin perustuvat ärsykkeet, tai ärsykkeet, joihin liittyy muutoksia stressi- tai tunnetasolla saattavat laukaista ryppäittäin esiintyvä lihasspasmioireen. Potilaalla saattaa esiintyä myös silmien liikehäiriötä kuten katseen dyskonjugaatiota ja silmävärvettä (nystagmus).

Sairauden ennuste

Edenneessä tautimuodossa sairastuneet kehittävät tyypillisesti pysyvän lihasylijännityksen ja jäykkyyden. Lihasvoima yleensä säilyy, eikä sairauteen tyypillisesti liity tuntojärjestelmän poikkeavuuksia. SPS:ssä on kuvattu useita komplikaatioita, jotka liittyvät sairauden tyypillisiin piirteisiin: lihasten ylijännitykseen, spasmeihin ja kramppioireisiin. Voimakkaiden oireiden aikana on kuvattu luiden murtumia, ja nivelten paikaltaan menoa sekä kaatumisia. Kohtauksellisiin oireisiin saattaa kytkeytyä myös autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston toiminnan häiriöitä, jotka voivat altistaa esimerkiksi hengitysvajaukselle, sekä kohonneelle verenpaineelle ja sydäntykytykselle. Osalla sairaus liittyy ns. paraneoplastiseen ilmiöön, ja tuumorin aikaansaamaan vasta-ainetuotantoon.

SPS-variantit

SPS:n variantteina on kuvattu paikallinen SPS, jossa oireet rajoittuvat vain yhteen raajaan, tyypillisesti jompaan kumpaan jalkaan (paikallinen, fokaalinen SPS). Myoklonisella variantilla tarkoitetaan sairautta, jossa esiintyy äkillisiä lihasten nykäyksiä yleensä ulkopuolisten ärsykkeiden provosoimina.

SPS:n tyyppipiireisiin voi myös kytkeytyä muita neurologisia oireita, jolloin puhutaan laajemmasta stiff person -spektrin sairaudesta (Stiff person spectrum disorders, SPSD). Yleisimmät oireet ovat pikkuaivoperäinen liikkumisen haparointi (ataksia), epilepsia, älyllinen kehitysvammaisuus ja enkefalopatia-oireet.

PERM-oireyhtymällä (Progressive encephalomyelitis with rigidity and myoclonus, PERM) tarkoitetaan aaltomaisesti etenevää ja pahalaatuista sairautta, johon liittyy jäykkyyden ja myoklonuksen lisäksi myös aivorungon toimintahäiriö, pikkuaivoataksia sekä muutoksia vireystilassa ja tajunnantasossa.

Sairauden esiintyvyys

SPS on hyvin harvinainen sairaus. Epidemiologisten tutkimusten perusteella sen esiintyvyys on n. 1–2/miljoona, ja vuosittainen ilmaantuvuus 1 tapaus / miljoona henkilöä. Suurin osa potilaista sairastuu 20–50 vuoden välillä, ja naisten osuus sairastuneista on n. 70%.

Historiaa

SPS:n klassinen muoto kuvattiin vuonna 1956 neurologien Moerschin ja Woltmanin toimesta. Ensimmäiset sairauden diagnostiset kriteerit luotiin vuonna 1967. Nykyinen sairausluokittelu pohjautuu pitkälti vuoden 1989 kriteereihin Lorish ym. toimesta. Tyypillisen oirekuvan ohella on tämän jälkeen tunnistettu oirekuvaltaan poikkeavia eli atyyppisiä tautimuotoja, joihin keskeisesti liittyy SPS:ssä havaitun jäykkyyden, lihasspasmien ja aistiyliherkkyyden lisäksi (hyperekplexia) myöskin muita neurologisia oireita. Tällä hetkellä SPS-sairaudet muodostavat spektrin vaikeusasteeltaan erilaisia tautimuotoja (stiff person spectrum disorders, SPSD), joiden luokittelussa sekä hoidon suunnittelussa käytetään oirekuvan lisäksi myöskin vasta-ainetutkimuksia.

Laboratorio-, kuvantamis- ja konetutkimukset

SPS sairauksissa osalla potilaista pystytään tunnistamaan vasta-aineita, jotka kohdistuvat keskushermoston inhibitorisiin (estäjä-) hermoverkkoihin. Aivoissa merkittävin näistä on gamma-aminobutyraatti (GABA) -järjestelmä. Tähän luetaan kuuluvaksi mm. GAD (glutamic acid decarboxylase), amfifysiini, glysiinireseptorin (GlyR) alfa-1 alayksikkö. Viime aikoina on löytynyt myös uusia vasta-aineita, joiden merkitys diagnostiikassa ei ole vielä vakiintunut. GAD vasta-ainepositiivisilla potilailla esiintyy erityisesti pikkuaivoataksiaa, kun taas selkäydinoireet ja tuntosäikeiden neuropatia liittyy amfifysiini-vasta-aineisiin. GlyR vasta-aineet sitä vastoin ovat yleisimpiä ryhmässä, jossa esiintyy silmien liikehäiriöitä, nielemisfunktion pulmia, sekä myoklonusta ja aistiyliherkkyyttä.

Poikkeavaa lihasaktiviteettiä pystytään tutkimaan elektroneuromyografia (ENMG) tutkimuksessa, jossa tyyppilöydöksenä on samanaikainen kyynärvarren koukistaja ja ojentajalihasten aktiviteetti. Keskushermoston MRI-kuvantamista käytetään etenkin muiden sairauksien erotusdiagnostiikassa.

Erotusdiagnostiikka

SPS:ää muistuttavia piirteitä esiintyy useissa neurologisissa sairauksissa kuten dystonia-ryhmän sairauksissa, Parkinsonin taudissa, neuromyotoniassa, liikehermon sairauksissa (motoneuronitaudit), perinnöllisissä spastisissa parapareeseissa ja selkäytimen sairauksissa (myelopatiat). Myös tetania sekä selkärankareuman ensioireet kuuluvat osana erotusdiagnostiikkaa.

Hoito ja kuntoutus

Sairastuneiden hoito perustuu joko oireenmukaiseen, immuunivälitteiseen ja/tai mahdolliseen sairauteen kytkeytyvän tuumorin hoitoon. Oireenmukainen lääkitys, kuten lihasrelaksantit (baklofeeni suun kautta tai selkäydintilaan ja titsanidiini) kipurata/epilepsialääkkeet (gabapentiini, pregabaliini, valproaatti) ja bentsodiatsepiinit (diatsepaami, klonatsepaami) tähtäävät sairauden oireiden kuten lihasjäykkyyden ja lihaskramppioireiden hoitoon. Suonensisäisestä gammaglobuliini (IVIg) näyttää tutkimusten perusteella merkittävästi vähentävän SPS:ään liittyvää lihasjäykkyyttä. Kortisonista ja muista immunosuppressanteista (atsatiopriini, syklofosfamidi) hyötyy myös osa potilaista.

Lääkkeellisen hoidon lisäksi kuntoutuksella on tärkeä rooli. Fysioterapia tähtää lihasjäykkyyden vähentämiseen ja kipujen lieventämiseen mm. lihaskäsittelyn /hieronnan, venyttelyn, allasterapian avulla, ja oikeanlaisten apuvälineiden suunnitteluun.

Kirjoittaja

Mari Auranen, neurologian erikoislääkäri, neurologian dosentti
HUS neurologian klinikka
Helsingin yliopisto, Molekyylineurologian yksikkö

Julkaistu 14.11.2019

Järjestötoiminta

Potilasjärjestö: Neuroliitto ry, Harvinaisten harvinaiset -verkosto.

Kirjallisuutta

• Moersch FP, Woltman HW. Progressive fluctuating muscular rigidity and spasm (‘stiff‐man’ syndrome); report or a case and some observations in 13 other cases. Mayo Clin. Proc. 1956; 31: 421–7.
• Gordon EE, Januszko DM, Kaufman L. A critical survey of stiff‐man syndrome. Am. J. Med. 1967; 42: 582–99.
• Lorish TR, Thorsteinsson G, Howard FM Jr. Stiff‐man syndrome updated. Mayo Clin. Proc. 1989; 64: 629–36.
• E-Abassi R, Soliman MY, Villemarette-Pittman N, England JD. SPS: Understanding the complexity. J of Neurol Sch 2019; 404: 137-149.
• Balit B, Meinck HM. Pragmatic Treatment of Stiff Person Spectrum Disorders. Mov Disorders Clinic Prac 2018: 5: 394-401.